Kuva: HTY:n naisosasto muisti Helenaa syntymäpäiväkukilla
Näin lehdessä jutun, jossa kerrottiin Naisasialiitto Unionin valmistautuvan YK:n
julistaman naisten vuoden 1975 viettoon. Tekeillä oli näyttely naisten asemasta
Suomessa. Innostuneena liityin mukaan tekemään näyttelyä, joka sitten kiersikin eri
puolilla Suomea kirjastoissa. Se oli aikaa, jolloin suuret ikäluokat etsivät paikkaansa
poliittisesti radikalisoituvassa maailmassa. Feminismin ensi aalto oli rantautunut
Suomeenkin. Tiedonjano oli suuri, naisia liittyi yhä enemmän mukaan
toimintaryhmiimme. Pian huomasimme, ettei järjestäytyneestä työstä tahtonut tulla
mitään, kun naiset vain puhuivat ja puhuivat. Hallituksen ja toimintaryhmien
kokoukset aloitettiin ”mitä kuuluu” -kierroksella, jolloin puhuttiin vain
henkilökohtaisia kuulumisia. Otimme myös käyttöön ns. tiedostamisryhmät, joihin
uudet jäsenet ohjattiin. Ryhmissä käytiin läpi naisen asemaa eri puolilta, koulutusta,
työelämää, perhe-elämää, terveyttä. Jokainen sai puhua tai olla puhumatta.
Haluttiin saada ”henkilökohtainen on poliittista” -iskulause elävään elämään.
Voidakseen vaikuttaa on tunnettava myös faktat ja määriteltävä, missä kohtaa
kuljetaan, puhumattakaan, että on määriteltävä tavoitteet ja keinot niiden
saavuttamiseksi.
Rankkojakin asioita tuli eteen. Meillä oli lääkäreiden vetämiä ryhmiä perheväkivallan
ja raiskauksen kokeneille. Seuraava askel oli turvakotien perustaminen, joissa
työskentelyyn monet vapaaehtoiset liittyivät.
Uusia aiheita pursui joka puolelta, sodan ja rauhan kysymykset, subjektiivinen
päivähoito-oikeus, tasa-arvolaki, vaikuttamisen kenttä ei tuntunut koskaan
loppuvan. Suuret ikäluokat olivat astumassa yhteiskuntaan, mutta miksi meille
naisille oli määritelty omat, matalammat palkkataulukot ja alat, joihin meidän olisi
soveliasta asettua?
Seuraava vaihe olikin Avoimen Naisten Korkeakoulun perustaminen. Järjestettiin
kursseja kaiken maailman asioista, ei pelkästään kovaan faktaan nojaavia. Kursseilla
voi oppia itsepuolustusta, akvarellimaalausta, äiti-tytär-kursseja. Suosittuja olivat
tiedostamiskurssit. Kurssit olivat viisipäiväisiä ja pidettiin Lauttasaaressa Villa
Salinissa. Luennoitsijoiksi saatiin eturivin tutkijoita ja muita naiskysymyksiin
perehtyneitä. Tiedostamiskurssit osoittautuivat järisyttäväksi kokemukseksi.
Opiskelimme jopa viimeisimpiä opetus- ja oppimismenetelmiä saadaksemme
kursseista kiinnostavampia. Hollannista tuotiin feministinen radikaaliterapia, joka
saavutti suuren suosion.
Äitini oli opettanut, että naiselle on tärkeintä taloudellinen riippumattomuus.
Minusta oli selvää, ettei naisen elämää paranneta pelkästään tunteita tutkimalla,
vaan patriarkaatin murtamiseen tarvitaan yhteiskunnan rakenteita ravistelevia muutoksia.
Naisten elämää määrittää myös luokka-asema, poliittiset päätökset ja
vaikutusmahdollisuudet. Kaikki SKDL:n ohjelmapoliittiset asiakirjat päättyivät
sanoihin ”tätä samaa sovelletaan myös naisille, lapsille ja vammaisille”. Silloin
tajusin, että minua tarvitaan. Liityin HTY:n jäseneksi ja tulin mukaan SNDL:n
toimintaan. Naistyötä tarvittiin myös vasemmiston piirissä. Tasa-arvo ja feminismi
ovat niin tärkeitä asioita, ettei niitä voinut jättää vain miehille.
Vuonna 1980 perustettiin Naiset Rauhan puolesta -ryhmä. Ensimmäisiä tempauksia
oli kymmenkunnan naisen marssiminen Kööpenhaminasta Pariisiin Ydinaseettoman
maailman puolesta. Ryhmän ympärille oli järjestetty loppuosuudeksi marssi
Pariisissa. Olin mukana ja muistelen sitä vieläkin. Ennen päätösjuhlapaikkaa
jouduimme kulkemaan mellakkapoliisien ja panssaroitujen poliisiautojen
suojelemina. Minkä hillittömän uhan muutaman naisen ryhmä aiheuttikaan!
Seuraavana oli marssi Helsingistä Moskovan ja sitten marssi Yhdysvalloissa.
NRP oli mukana myös Ydinaseettoman pohjolan puolesta liikkeessä sekä norjalaisten
aloitteesta Traktat Nå -hankkeessa. Rauhanliike oli voimissaan.
Aktiivivuosien jälkeen olin töissä lehtitalossa ja ehdin olla toimihenkilöiden
pääluottamusmiehenäkin monta vuotta.
Liityin uudestaan HTY:n jäseneksi parisenkymmentä vuotta sitten, jotta ”olisi jotain
puuhaa eläkkeelläkin”. Sillä tiellä ollaan.
Helena Auvinen