Muis­tel­mia San­dra Leh­ti­sen ja Fii­na Pie­ti­käi­sen työs­tä nais­liik­keen puo­les­ta

Osastomme jäsen Pirkko Kaskikorpi on kerännyt tietoa kahdesta HTY:n Naisosaston aktiivista, Sandra Lehtisestä ja Fiina Pietikäisestä, jotka toimivat 1900-luvun ensimmäisinä vuosina agitaattoreina. Tämä puheenvuoro on laadittu Pirkon muistiinpanojen ja Fiina Pietikäisestä kirjoitetun väitöskirjan pohjalta.

I

Sandra Lehtinen syntyi vuonna 1873 ja kuoli vuonna 1954. Hän toimi HTY:n Naisosaston puheenjohtajana vuosina 1923–1925. Sandra Lehtinen oli tunnetuimpia naisagitaattoreita.

Hyvän agitaattorin piti olla innostava, saada kuulijansa tuntemaan yhteenkuuluvuutta ja tiedostamaan luokka-asemansa. Puhujalla piti olla tietoa yhteiskunnallisista asioista, taitoa käyttää kielikuvia, puhua selkeästi ja kuuluvasti turuilla ja toreilla. Agitaattorin piti osata lähestyä niin torppareita kuin tehtaan työläisiä, piikoja ja perheenäitejäkin. Puhujamatkoilla oli kohdattava kasvotusten myös ne ihmiset, jotka olivat eri mieltä, halveksivia tai vihamielisiä. Jotkut agitaattorit joutuivat kokemaan myös väkivaltaa. Naisagitaattorit joutuivat kokemaan ennakkoluuloja, joskus heitä pidettiin ”huonoina naisina” ja heidän oli vaikea saada majoituspaikkaa.

Luontaisia taipumuksia vaadittiin agitaattorin tehtävään, mutta myös paljon työtä. Sandra kertoo, että hän kävi puhujaseurassa oppimassa ja harjoittelemassa. HTY:n puhujaseurassa oli sellaisia tunnettuja miehiä kuin Edvard Valpas, joka oli antanut kovasti jännittävälle Sandralle pilkallista palautetta kysyen, että ”onko puhujalla vatsatauti, kun noin kovin kiemurtelee”.

Työläisnaisliiton perustavassa kokouksessa Taavi Tainio oli todennut, että naisille sopii puhujaksi mies ja mieluummin hyvännäköinen. Naiset olivat kuitenkin niin hyviä puhujia, että heitä nimenomaan toivottiin joillekin paikkakunnille.

Sandra oli innostunut oppija. Miesten kommentit kasvattivat luonnetta ja opettivatkin. Sandra kertoo viettäneensä kaiken mahdollisen vapaa-aikansa kuuntelemassa väittelyjä. Hän piti työväentalojen juttutupia parhaana koulunaan. Sandra kävi myös agitaatiokursseja Turussa, Helsingissä ja Lahdessa, ja sai stipendinkin ainoana kurssilaisena. Sandra muistelee ensimmäistä julkista esiintymistään agitaatiokurssin jälkeen, jolloin hänen piti osoittaa, ettei stipendiä annettu turhaan.

”Miten kaikki musteni ja pyöri silmissä, muistissa ei ollut yhtään järkevää ajatusta, mitä ihmisille olisin sanonut. Hyvä ystäväni oli jo varautunut, että kohta pyörryn ja valmistautui siihen, että minut pitää kantaa ulos, mutta lavalle noustessa kuume hävisi ja suoriuduin hyvin.” Puhuakseen asiantuntevasti Sandra perehtyi yhteiskunnallisiin asioihin, naiskysymykseen ja sosialismiin. Sandra kuten muutkaan sen ajan työläiset eivät juuri kouluja saaneet käydä. Hän oli käynyt vain yhden vuoden kansakoulua.

Työläisnainen-lehdestä vuodelta 1913 löytyy seuraava ilmoitus: ”Sos.-dem. Naisliiton valistustyö. Liiton luennoitsija tov. Sandra Lehtinen pitää puheita ja esitelmiä seuraavissa paikoissa: Honkalahdella maaliskuun 8-9 p:nä, Raivolassa 10 p:nä, Terijoella 11 p:nä, Pölläkkälässä 12–13 p:nä, Sorvalissa 14 p:nä, Inkilässä 15 p:nä. Tovereita kullakin paikkakunnalla pyydetään hankkimaan huone sekä lähemmin ilmoittamaan kokouksen ajasta.  Sos.dem. Naisliittotoimikunta.”

Aikamoinen työtahti!

Sandra oli paitsi hyvä puhuja myös kannustava opettaja. Naisliiton aktiivi Betty Peltonen muistelee aikaa, jolloin hän 1920-luvun alussa oli nuorisoliittolaisena kuunnellut Sandraa. ”Hän oli aina yllyttämässä meitä nuorisoliittolaisia erilaisiin kokouksiin. Väsymättömästi hän viritti keskusteluja, jotka selvittivät naisten asemaa ja mitä oikeuksia naisilta puuttui silloisessa yhteiskunnassa. Hän pani käsiimme sosialismin teoriakirjoja, pani lukemaan niistä erilaisia lukuja ja selostamaan niitä. Kokouksissa, missä naiset istuivat ujoina, suljetuin suin, jakoi Sandra meille nuoremmille puheenvuoroja ja yllytti: puhu vaan, kyllä sinä tiedät. ”

Näin Sandra herätteli naisissa ja varsinkin nuoremmissa itseluottamusta ja rohkeutta. Betty Peltonen kirjoittaa, ettei Sandra yksityiselämänsä vaivoista ja vastustuksista kertonut eikä muiden mieltä rasittanut. Betty Peltonen joutui 1920-luvun lopulla Sandran kanssa samaan selliin, kun he olivat tutkintavankeudessa. Sandra ei ollut enää parhaissa voimissa, mutta mieleltään virkeä. Sandra oli etevä koruliinojen tekijä. ”Sellissämme syntyi monta taidokasta liinaa, joiden mallit olivat saksalaisista käsityölehdistä.”

Sylvi-Kyllikki Kilpi kertoo istuneensa Sandran vierellä HTY:n Naisosaston 50-vuotisjuhlassa. Puheita kuunnellessaan Sandra sanoi: ”Nämä uudet tämän päivän naispuhujat selittävät sanottavansa keskitetysti ja selvästi, me höpötimme aikoinamme aivan liikaa.” Huumorintaju ja itsekritiikki ovat vahvasti säilyneet vuosien aikana.

Sandran elämässä oli monenlaisia vaiheita. Hän todennäköisesti näki, kun punainen lyhty syttyi Työväentalon torniin tammikuun 27. päivänä 1918 vallankumouksen merkiksi. Sandra nimittäin asui aivan työväentalon kupeessa kivitalossa perheensä kanssa. Sandra oli 45-vuotias ja viimeisillään raskaana. Hänet oli valittu 1907 suurella äänimäärällä eduskuntaan ja toistamiseen 1908. Sen ajan ilmapiirissä Sandra ja hänen miehensä katsottiin ”rikollisiksi”, jotka ansaitsivat rangaistuksen. Sandra lähti pakomatkalle Neuvosto-Venäjälle vauvansa ja 10-vuotiaan Inkeri-tyttären kanssa.

Kesäkuussa 1921 Sandra palasi puolueen lähettämänä Suomeen Inkerin kanssa. Nuorempi lapsi oli kuollut puolitoistavuotiaana punatautiin. Vuonna 1932 Sandra lähti Neuvostoliittoon Petroskoihin, koska Suomessa hänelle ei löytynyt työtä eikä toimeentuloa vankilavuosien jälkeen.

Sandra palasi Suomeen vuonna 1945. Suomen Naisten Demokraattinen liitto perusti Sandra Lehtisen opintorahaston. Hän vietti elämänsä viimeiset vuodet samassa kivitalossa Siltasaaressa työväentalon vieressä, jossa hän oli asunut 1910-luvulla. Hän kuoli Helsingissä vuonna 1954.

II

Sandran kanssa samaan aikaan eläneestä Fiina Pietikäisestä tiedämme enemmän kuin monesta muusta aikalaisesta, sillä tutkija Taina Uusitalo teki vuonna 2013 väitöskirjan otsikolla ”Elämä työläisnaisten hyväksi, Fiina Pietikäisen yhteiskunnallinen toimijuus 1900–1930”. Tutkijan oli pakko rajata tarkastelu kolmeenkymmeneen vuoteen, sillä Fiinan toiminta jatkui hänen elämänsä loppuun saakka. Vielä yli 80-vuotiaana hän suoritti kursseja työväenopiston ruotsinkielisillä kursseilla ja viimeisenä elinpäivänään Marian sairaalassa hänellä oli kova kiire kokoukseen. Kolmessakymmenessä vuodessakin on riittänyt tutkimista.

Pietikäinen oli oman aikakautensakin työväenliikkeen toimijaksi poikkeuksellisen kokonaisvaltainen kansalaisaktiivi. Hän toimi monipuolisesti niin ammattiyhdistysliikkeessä kuin poliittisessa työväenliikkeessäkin. Fiina Pietikäisellä oli pitkäaikaisia, omakohtaisia kokemuksia mm. ammattiosaston johtamisesta, ammattiliittotoimikunnan päätöksentekoon osallistumista ja työläisnaisjärjestöjen toimijuudesta. Hän edusti 1920-luvulla helsinkiläisiä työläisiä Elannon hallintoneuvostossa ja Helsingin kaupunginvaltuustossa. Ainut merkittävä edustustehtävä, josta hän ei ollut erityisen kiinnostunut, oli kansanedustajuus. Vanhan työväenliikkeen aikana ja vielä 1920-luvullakin varsinkin työväenliikkeen vasemmistotoimijan vaikutusmahdollisuudet eduskunnassa olivat hyvin vähäiset.

Fiina Pietikäinen kuului työväenliikkeen ensimmäisiin naisagitaattoreihin, jotka jo ennen suurlakkoa uhmasivat monenlaisia vaaroja ja yleistä pilkkaa kiertäessään kylästä toiseen kertomassa sosialismista ja kehottamassa työläisiä perustamaan työväenyhdistyksiä. Pietikäinen otti muiden agitaattoreiden tavoin tehtäväkseen mobilisoida maaseudun ja kaupunkien työväestöä mukaan työväenliikkeen kansalaistoimintaan muuttamalla heidän käsityksiään itsestään ja vallitsevasta yhteiskunnasta.

Työväenliikkeen puhujat herättivät kuulijoissaan voimakkaita tunteita. Erityisesti työläisnainen puhujana oli yleisen ihmetyksen ja myös paheksunnan aihe. Ylempien sosiaaliluokkien edustajien mielestä työläisnaisen tuli olla työteliäs, siveä, hiljainen ja miehelleen sekä esivallalle kuuliainen. Naisagitaattori ei sopinut tähän stereotypiaan.

Agitaattorin työ vaati myös vähintään keskinkertaista ruumiinkuntoa, puutteellisten majoitus- olosuhteiden sietokykyä ja hyvää itsetuntoa. Nuori perheenäiti joutui toistuvasti turvautumaan apostolinkyytiin, koska julkisilla kulkuvälineillä ei päässyt syrjäisiin kyliin ja asutuskeskuksiin. ”Kunnon” ihmiset eivät myöntäneet työväenliikkeen agitaattoreille kokous- tai yöpymistiloja, joten hän puhui palopuheensa valtateillä ja joutui ajoittain nukkumaan ladoissa tai saunoissa.

Työolosuhteet paranivat kuitenkin 1910-luvulla huomattavasti, koska tällöin lähes koko maassa oli työväentaloverkosto, joka tarjosi majoitus- ja puhetilat kiertäville puhujille. Tällöin Fiina Pietikäinen uskaltautui jo ottamaan nuorimmat poikansa, Einon ja Olavin, mukaan puhematkoilleen, mutta vielä tuolloinkin puhetilanteet olivat varsinkin lasten näkökulmasta ajoittain hyvinkin uhkaavia. Fiina Pietikäistä lapsineen pilkattiin ja heidän päälleen saatettiin heittää kananmunia tai tomaatteja.

Aggressiivisten ja ylimielisten kuulijoiden lisäksi riesana olivat varsinkin 1900-luvun alkuvuosina santarmit, joilla oli valtuudet estää ja keskeyttää kokouksia, tehdä kotitarkastuksia ja vangita puhujia. Pahimmillaan työväenliikkeen puhujia uhkasi ns. sortovuosien aikana vankila ja karkotus Siperiaan.

Fiina Pietikäinen toimi varsinkin eduskuntavaalien läheisyydessä puolueen ja erityisesti SDP:n Uudenmaan vaalipiirin agitaattorina ja matkapuhujana. Matkapuhujan ammatti oli harvoja tehtäviä, joista 1900-luvun alussa maksettiin miehelle ja naiselle samasta työstä sama palkkio.

Helsingin suurlakkokomitea oli päättänyt lähettää kaikille paikkakunnilla agitaattoreita, jotta työläiset kautta maan saataisiin tukemaan uutta suurlakkohanketta. Loppuvuodesta 1905 Fiina Pietikäinen lähti SDP:n puoluehallinnon rahoittamalle, yli kuukauden kestäneelle agitaatiomatkalle.  Fiina puhui suurlakkoviikolla äänioikeusasiasta Porvoon torilla. Pietikäinen jännitti puhetilaisuutta, koska hän tiedosti elävänsä keskellä historiallista murroskautta.

Fiina muistelee: ”Ääneni aivan sortui tuossa puhetilaisuudessa, jollaista Porvoossa ei ollut koskaan siihen mennessä ollut. Ja tuskin sellaista väenpaljoutta on Porvoon torilla ollut sen jälkeenkään. Minua jännitti niin tavattomasti – asiakin oli niin uusi ja jännittävä – kieli oli tarttua kurkkuun, mutta ponnistin voimani ja hyvin se kaikki meni. Sain esiintyä sekä suomeksi että ruotsiksi ja niin innostunutta kuulijakuntaa on harvoin kukaan saanut. Vielä tänäkin päivänä ääneni helposti sortuu ja se johtuu niistä suurten tapahtumien suurista päivistä. Eihän silloin ollut käytettävissä kaiuttimia, vaan sitä sai huutaa niin paljon kuin ääntä itsestään sai irti, että kaikki olisivat kuulleet.”

Sisällissodan jälkeen Fiina Pietikäinen kiersi maata Työväen Raittiusliiton kiivassanaisena puhujana, joka hyökkäsi kapitalismin synnyttämää viinapahetta vastaan Etsivän keskuspoliisin virkamiehet kintereillään. Pietikäinen oli tietoinen itseensä kohdistuneesta valvonnasta. Tästä hän vihjaisi kuulijoillekin Rovaniemellä vuonna 1924. Etsivän keskuspoliisin etsivä kirjoitti raporttiinsa, kuinka puhuja oli kehottanut työväestöä teroittamaan aseitaan vastaisen varalle, mutta ”ei kiväärien pistimiä, sillä niistä on vaarallinen puhua, jos joku ohrana olisi kuuntelemassa ja ovat oppimattomien käsissä hyödyttömiäkin, vaan valistuksen aseita”.

Kieltolain aikaiset ”trokarit” suorastaan pelkäsivät kiivaspuheista Pietikäistä, vaikka monet heistäkin olivat työläisiä, mahdollisesti jopa työväenliikkeen miehiä. Heille Pietikäinen esiintyi raittiuden puolestapuhujana, joka ankarasti vastusti laitonta, mutta taloudellisesti erittäin kannattavaa alkoholikauppaa.

Fiina Pietikäisen saavutuksiin agitaattorina olivat tyytyväisiä monet muutkin työväenliikkeen edustajat, sillä vuoden 1906 keväällä Helsingin ”agitatsionipiiritoimikunta” valitsi Fiina Pietikäisen piirin puhujaksi.

Fiina pyrki rakentamaan työntekijän sukupuolen paremmin huomioivaa ammattiyhdistyspolitiikkaa ja ajoi ponnekkaasti ”naisagitatsionitoimiston” perustamista ammattiyhdistysliikkeeseen siinä kuitenkaan onnistumatta.

Sisällissodan jälkeen rikas vs. köyhä -vastakkainasettelu oli Fiina Pietikäisen agitaatiossa tarkentunut työläisten/proletariaatin ja yläluokan/kapitalistien väliseksi taistoksi, jonka Pietikäinen esitti päätyvän työläisten/proletariaatin voittoon. Sosialismi ei ollut Pietikäiselle 1920-luvullakaan itsetarkoitus, vaan paras ratkaisu puutteesta kärsineiden työläisperheiden elintason nostamiseksi

Näin Fiina kuvaili: ”Kauniina on sosialismin lupaama maa edessämme. Siellä ei ole työn jäykistämiä äitejä, ei kalpeita tehtaantyttöjä, eikä orpolasten kyynelehtiviä äitejä. Siellä on terveyttä, reippautta, hyvinvointia, iloa… Siellä ei ole köyhyyttään surevia, vaan täyteläisestä elämästä kylläisiä ihmisiä.”

Yhteenveto

Fiina Pietikäinen oli yksi niistä työväenliikkeen naisista, jotka toistuvasti ottivat naisagitaattoreiden tarpeellisuuden esille nimenomaan sukupuolinäkökulmasta.

Sopivien naisten löytäminen agitaattoreiksi oli kuitenkin vaikeaa, koska agitaattorin toimi oli naisille vielä vaarallisempi työtehtävä kuin miehille. Yhteiskunnallisista kysymyksistä puhunut ja radikaaleja muutoksia vaatinut työläisnainen rikkoi lähes kaikkia aikakauden sukupuolirooleja, mikä osaltaan varmasti lisäsi aggressiivisen kohtelun uhkaa. Naisagitaattorit olivat alttiita myös seksuaaliselle väkivallalle.

Väitöskirjatutkija Taina Uusitalo toteaa väitöskirjansa esipuheessa seuraavaa: ”Omistan työni Fiina Pietikäisen ja muiden suomalaisten työväenliikkeen varhaisten naisaktiivien muistolle. Vähättelystä, pilkasta ja suoranaisista vaaratilanteista huolimatta nämä naiset jaksoivat vuosikymmenestä toiseen tavoitella uudistuksia, jotka ehkäisivät köyhyyttä ja turvattomuutta. He olivat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan pioneereja, jotka kiinnittivät huomiota erityisesti naisten oikeuksiin ja perhepolitiikkaan. Oman sukupolveni velvollisuus on huolehtia tästä perinnöstä – älkäämme antako periksi sosiaaliselle tai juridiselle epätasa-arvoisuudelle.”