Hyvät kuulijat,
kuukausi sitten juhlimme isäni äidin 90-vuotissyntymäpäivää. Mummuni on syntynyt vuonna 1933. Hän on pohjanmaalta kotoisin ja sittemmin stadilaistunut erittäin hauska seuranainen, joka tarjoilee mielellään kuohuviiniä, suklaata ja juustoja. Mummu pitää runoista ja suorasta huumorista. Olemme käyneet pitkiä keskusteluja mummun nuoruudesta ja maailmasta, jossa hän on elänyt. 90 vuoden aikana se maailma, jossa mummu on kasvanut tyttönä ja naisena, on muuttunut, ja se on muuttunut paljon.
Kun Suomea rakennettiin sotien jälkeen hyvinvointivaltioksi, mummu on ollut lapsi. Mummu täytti kymmenen, kun kouluruokailusta säädettiin laissa ja yksitoista, kun saimme lain julkisista äitiys- ja lastenneuvoloista sekä terveydenhoitajista.
Kun mummu oli 28-vuotias, hyväksyttiin e-pilleri, ja kun mummu täytti 37, raskauden sai Suomessa keskeyttää myös sosiaalisin perustein.
Vuonna 1978 vanhemmille myönnettiin oikeus jakaa vanhempainvapaa keskenään ja 1980 Suomi sai ensimmäisen tasa-arvo-ohjelmansa. Mummu oli tuolloin 47-vuotias.
Hyvät kuulijat,
minä itse täytin viikko sitten 36 vuotta. Olen syntynyt vuosi sen jälkeen, kun naisille myönnettiin oikeus pitää avioliitossa oma sukunimi ja lupa tulla vihityksi papin virkaan. Täytin kolme vuotta, kun samanikäisille säädettiin subjektiivinen päivähoito-oikeus.
Kun avioliitossa tehty raiskaus kriminalisoitiin, olin seitsemänvuotias lama-ajan koululainen, ja olin 13-vuotias, kun Suomi sai ensimmäisen naispresidentin. Sen jälkeen 2000-luvun alussa syntyneet lapset ovat todistettavasti kysyneet, että voiko presidentti olla myös mies.
Kolmekymppisenä olen kokenut metoo-ajan vallankumouksellisen huuman ja kamppaillut naisasialiikkeen vastaista nousua vastaan. Samana vuonna, kun nousin eduskuntaan, uudistuivat sekä seksuaalirikoslaki että translaki.
Hyvät kuulijat,
mummuni ja minä olemme molemmat olleet tyttöjä ja meistä on molemmista kasvanut naisia. Mutta se maailma, jota me olemme eläneet ja kokeneet, on ollut meille hyvin erilainen. Huolimatta päätään nostaneesta tasa-arvon vastaisesta liikehdinnästä, joka pyrkii kumoamaan kaikki feministien aikaansaannokset, ja huolimatta koventuneista äänenpainoista patamustan porvarihallituksen suunnalta, on kiistaton fakta, että tasa-arvo on mennyt eteenpäin. Se ei ole tapahtunut itsestään, vaan se on lukuisten kamppailujen tulos. Niitä kamppailuja olemme käyneet me, ja niitä olette käyneet te, ja niitä ovat käyneet lukemattomat naiset, vähemmistöt ja feministit ennen meitä.
Hyvät kuulijat,
Helsingin työväenyhdistyksen naisosasto on perustettu vuonna 1898. Kun mietin, miten erilaisessa asenneilmapiirissä ja yhteiskunnassa naiset silloin kamppailivat oikeuksiensa puolesta, tunnen syvää kiitollisuutta aiemmille sukupolville siitä työstä, jota he ovat tehneet, jotta minä voin seistä puhumassa tässä nyt. Sain tätä puheenvuoroa varten etukäteen luettavaksi HTY:n naisosaston jäsen Pirkko Kaskikorven keräämää tietoa kahdesta 1900-luvun alun agitaattorista, Sandra Lehtisestä ja Fiina Pietikäisestä, joista molemmat ovat toimineet myös HTY:n naisosaston aktiiveina. Kaskikorven muistiosta selviää, että 1900-luvun alussa naisagitaattorit kohtasivat ennakkoluuloja ja jopa väkivaltaa. Heitä saatettiin pitää ”huonoina naisina”, mikä vaikeutti esimerkiksi majoituspaikan saamista. Samanlaisia kokemuksia on myös muilla aikalaisilla. Esimerkiksi toisen aallon feminismin kirjoituksillaan käynnistänyt Simone de Beauvoir tuli historioitsijoiden mukaan väheksytyksi ja pienennetyksi läpi elämänsä johtuen hänen sukupuolestaan. De Beauvoirin elämänkumppani oli Jean-Paul Sartre, joka myös oli filosofi, ja jonka rinnalla De Beauvoiria kuvattiin Sartren jatkeena, hänen filosofiaansa Sartren filosofian jatkeena ja hänen tekstejään sartrelaisuuden sovelluksiksi. Ei ihme, että De Beauvoirin yhteiskunnan valtasuhteita ja sukupuolta tutkiva merkkiteos on otsikoitu nimellä The Second Sex, Toinen sukupuoli, joka on viittaus siihen, että vallan läpäisemässä maailmassa mies on ihminen ja nainen on sukupuoli.
Hyvät kuulijat,
on totta, että naiset ja naistapaisuus ovat vielä nyky-yhteiskunnassakin usein toissijaisia suhteessa mieheen ja siihen, mikä mielletään miehiseksi, mutta itse olen erittäin tietoinen ja erittäin kiitollinen aiempien sukupolvien agitaattoreille siitä, että minun tilani Suomessa vuonna 2023 on paljon laveampi kuin se olisi ollut HTY:n naisosaston perustamisvuonna. Feministien kamppailujen vuoksi maailma on nykyään tasa-arvoisempi ja naisten ja vähemmistöjen oikeudet toteutuvat usein aiempaa paremmin. On kuitenkin syytä huomata, että myöskään feminististen kamppailujen sisällä naiset eivät ole aina olleet keskenään samanlaisissa asemissa. Esimerkiksi juristi ja tutkija Kimberle Crenshaw on osoittanut, kuinka rodullistetut naiset ovat jääneet monissa kamppailuissa marginaaliin myös silloin, kun kamppailujen päämääränä on ollut laveampi tasa-arvo. Tämä on Crenshawn mukaan johtunut siitä, että antirasistisissa keskusteluissa pääosaa ovat näytelleet rodullistetut miehet, kun taas feminististen keskustelujen keskiössä on ollut valkoinen nainen. Crenshaw artikuloi nämä ajatuksensa 1990-luvun taitteessa ja nyt, vuonna 2023 voidaan todeta, että tilanteeseen on monin paikoin kiinnitetty enemmän huomiota. Representaatioihin kiinnitetään enemmän huomiota esimerkiksi TV-sarjoissa, elokuvissa ja musiikkibisneksessä. Viimeisin esimerkki on Barbie-elokuva, joka on puolentoista tunnin mittainen pinkki, patriarkaattia piikittelevä feministinen iloittelu, jossa valtasuhteet artikuloidaan tavalla, joka on umpikaupalliselle Barbie-brändille yllättävää ja siksi myös ilahduttavaa. Mikään tästä ei tokikaan tarkoita, että työtä ei enää olisi tai että naisten keskinäinen asema olisi ikään kuin valmis, mutta se tarkoittaa, että reilussa kolmessakymmenessä vuodessa asia on tunnistettu paremmin. Myös siitä käy kiittäminen aiempien sukupolvien feministejä.
Hyvät kuulijat,
koska juhlimme tänään Helsingin työväenyhdistyksen naisosaston 125-vuotisjuhlaa, haluan nostaa esiin seikan, joka on erityisen painava vasemmistolle, nimittäin luokkakamppailut. Pirkko Kaskikorven agitaattoreita ja HTY:n aktiiveja käsittelevässä muistiossa on tärkeä lause: hyvän agitaattorin tulee tiedostaa luokka-asemansa. Tämä on minusta tärkeää, koska luokka on yksi vallan ulottuvuus, jonka hahmottamisella on keskeinen rooli tasa-arvon toteutumisen kannalta. Olen viime vuosien aikana kritisoinut populaareja, feministisiä keskusteluja siitä, että samaan aikaan, kun monia marginalisoituja naisryhmiä on tunnistettu aiempaa paremmin, on kysymys luokasta silti jäänyt keskustelujen katveeseen. Se on hämmästyttänyt minua, koska feminismissä on kyse vallan tunnistamisesta, ja yksi nyky-yhteiskunnan keskeinen valtarakenne on kapitalistinen, ja tarkemmin sanottuna fossiilikapitalistinen, talousjärjestelmä. Kapitalismi tuottaa eriarvoisuutta paikallisesti ja globaalisti ja asettaa naisia keskenään eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, kenellä on eniten resursseja käytössään. Suomessa tämä näkyy esimerkiksi terveyseroina: varakkaalla naisella on varaa käydä yksityisellä gynegologilla ja varata aika silloin kuin tarvitsee, kun taas julkisista palveluista riippuvainen nainen voi joutua odottamaan aikaa hyvin pitkään. Myös eläkeläisköyhyys on sukupuolittunut luokkakysymys, sillä valtaosa köyhistä eläkeläisistä on naisia. Nostan tämän esiin, sillä mielestäni on olemassa riski, että mikäli feminismi jää tsemppikulttuurin tasolle, jossa naisen tärkein tehtävä on menestyä, jäävät julistukset ontoiksi ja rakenteelliset uudistukset tekemättä. Luokan ja sukupuolen kietoumat ovat kysymyksiä, jotka kuuluvat vasemmistolaisille feministeille, mutta ne eivät voi olla kysymyksiä, joita nostamme esiin ainoastaan me vasemmistolaiset feministit.
Hyvät kuulijat,
minä olen syntynyt perheeseen, jossa taloudelliset resurssit olivat erittäin maltilliset ja paikoin myös hyvin niukat. Tiedän, miten yhteiskuntaluokka vaikuttaa kokemusmaailmaan ja miten se voi aiheuttaa vierauden kokemusta – itselleni kävi näin, kun kaikista epätodennäköisyyksistä huolimatta päädyin aikuisena yliopistoon. Myöhemmin väittelin tohtoriksi ja minusta tuli kansanedustaja. Voisi siis sanoa, että olen tehnyt luokkanousun, joskin itse pidän parempana käsitteenä tutkijoiden käyttämää ilmaisua “luokkaliikkuvuus”. Minä en olisi minä ilman taustaani enkä halua sitä myöskään häivyttää. Tätä voi kutsua esimerkiksi luokkaylpeydeksi.
Olen peilannut omaa historiaani ja sukupolvien ketjua viime aikoina aiempaa kiihkeämmin. Se johtuu siitä, että vuonna 2020 minulle syntyi lapsi. Syntymässä lapseni määriteltiin tytöksi ja aika näyttää, kasvaako hän minun ja mummun tavoin naiseksi. Olen miettinyt paljon, millaisessa maailmassa lapseni saa kasvaa ja miten se eroaa siitä, millaisessa maailmassa mummu ja minä olemme kasvaneet. Venäjän hyökkäyssodan lisäksi turvallisuutta horjuttaa ilmastonmuutos, jota vastaan periksiantamattomat aktivistit kamppailevat penäten meiltä päättäjiltä toimia, joita meidän pitäisi tehdä entistä ripeämmin. Lapseni täyttää syksyllä kolme vuotta ja toivon, että voin antaa hänelle mallin siitä, että maailmaa muuttuu, kun sitä muutetaan. Haluan näyttää lapselleni, että kaikista kriiseistä huolimatta meillä on toivoa, ja että toivo syntyy kaikkien niiden lukuisten ihmisten teoista, joiden ansiosta olemme saaneet esimerkiksi neuvolajärjestelmän, aborttioikeuden, ensimmäisen naispresidentin ja translain. Toivo syntyy, kasvaa ja elää sukupolvien ketjussa, joka muistuttaa meitä siitä, että kukaan ei kamppaile yksin.
Haluan onnitella lämpimästi 125-vuotiasta Helsingin Työväenyhdistyksen Naisosastoa. Jatketaan töitä, niitä riittää!