Sandra (Aleksandra) Lehtinen (Reinholdsson)
s.1.7.1873 Parikkala – k. 5.9.1954 Helsinki
HTY:n Naisosaston puheenjohtaja vuosina 1923–1925
Sandra Lehtisen pakomatka
Sandra Lehtinen todennäköisesti näki, kun punainen lyhty syttyi Työväentalon torniin tammikuun 27. päivänä 1918 vallankumouksen merkiksi. Sandra asui aivan työväentalon kupeessa kivitalossa perheensä kanssa. Sandra oli 45-vuotias ja viimeisillään raskaana. Oliko hän toiveikas vai pelottiko häntä. Hän oli liittynyt HTY:n Naisosastoon jo vuosien 1899–1900 vaihteessa. Työväenliikkeen agitaattorina hän oli kiertänyt ympäri maata ja puhunut yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta. Hänet oli valittu 1907 suurella äänimäärällä eduskuntaan ja toistamiseen 1908.
Uskoiko hän, että työväenluokka saisi voiton ja työväenliike pääsisi toteuttamaan niitä uudistuksia, jotka porvaripuolueet olivat mitätöineet hylätessään valtalain voimaantulon ja samassa yhteydessä työelämää uudistavat lait. Hän toivoi, että asiat etenisivät rauhallisesti ja ilman väkivaltaa. Sandra ei viime vuosina ollut niin aktiivinen kuin vuosikymmen alussa, sillä hänen miehensä Juho Kustaa Lehtinen oli kansanedustaja ja työväenlehden toimittaja. Sandralle oli jäänyt vastuu kodista. Mutta työläisnaisliikkeessä hän toimi ja oli kaikissa tärkeissä kokouksissa mukana.
Odottavalla äidillä ei ollut helppoa, sillä jo syksystä alkaen kaupungissa oli pula ruoasta. Ruokaa jonotettiin, korttiannoksiakaan ei aina saanut. Asunnot olivat kylmiä ja kaupungissa vallitsi levoton ilmapiiri. Lapsi, poika, syntyi helmikuussa. Onnellista perhe-elämää Sandra ei päässyt viettämään, eikä työväenluokka saanut voittoa.
Kansalaissodassa punaiset joutuivat häviölle. Työväenliikkeen johdossa olleita odotti valkoisen puolen kostotoimet. Varsinkin heti sodan loputtua tuomiot olivat armottomia. Teloituksia tapahtui ilman mitään oikeudenkäyntejä. Toverit kehottivat Sandraa lapsineen pakenemaan. Sandra oli ollut niin näkyvissä tehtävissä, että tuskin hänen kohdallaan olisi tuomiota lievennetty. Sandran mies, Juho Kustaa Lehtinen, oli tunnettu työväenliikkeen aktiivi ja kansanedustaja.
Sen ajan ilmapiirissä Sandra ja hänen miehensä katsottiin ”rikollisiksi”, jotka ansaitsivat rangaistuksen. Sandra lähti pakomatkalle vauvansa ja 10-vuotiaan Inkeri-tyttären kanssa. Pakomatka sylivauvan ja lapsen kanssa ei ole helppo. Tuskin heillä oli riittävästi matkatavaraa, eikä monikaan uskalla auttaa pakenevaa perhettä pelätessään itse joutuvansa uhatuksi.
Pakomatkan koettelemuksia
Sandra on kuvannut tätä matkaa ”Helsingin valtauksen päivänä, huhtikuun kymmenentenä, lähdin joidenkin toverien kehotuksesta lasteni kanssa Viipuriin. Sieltä olisin jatkanut matkaani sukulaisten luo Karjalaan sen jälkeen, kun taistelut olisivat loppuneet. Viipurissa olin huhtikuun. Asuin toimittaja Evert Huttusen vaimon luona. Huttunen itse oli silloin viljanhakumatkalla Venäjällä.” Tämän pakomatkan kauheuksista saa pienen välähdyksen Aura Kiiskisen kirjasta ”Vuosikymmenien takaa”.
Aura Kiiskinen kuvaa Viipuria sisällissodan melskeissä, kun hän hyvästelee Sandran lapsineen rautatieasemalla. On tulta ja savua ja meteliä. Työläiskaupunginosa, Kolikkomäki, oli tulimerenä, ja ihmiset pakenivat sieltä lapsineen. Talon kellarikerroksiin oli ahtautunut vanhuksia ja lapsia, pesutuvan punkat olivat täynnä nukkuvia lapsia, asfalttilattialla loikoili vanhuksia ja sairaita.
”Kävin saattamassa (27.4.1918) Sandra Lehtisen lapsineen Kotkaan lähtevään junaan, sillä kerrottiin, että Kotkasta piti lähteä vielä evakkolaivoja Neuvosto-Venäjälle. Tieto osoittautui oikeaksi. Vieläkin tuntuu raskaalta muistella tunnetta, minkä vallassa saattelin Lehtisen perhettä. Valkoiset pommittivat Papulan mäeltä ja sen takaa kaupunkia. Radalla asemissa olevat panssaritykit vastasivat tuleen. Niiden jokainen laukaus metalliperustalla kiskojen päällä oli niin korvia ja hermoja vihlova, että tuntui kuin selkärangasta olisi hermoja kiskottu irti. Inkeri parka vapisi ja koetti aina kovemmin tarttua minua kiinni, sillä tyttönen vaistomaisesti huomasi, että äidillä oli kylliksi työtä ja huolta hoidellessa rauhatonta pikku Penttiä, joka oli vielä sylivauva. Ilmoitettiin, että pian juna lähtee. Oli sydäntä särkevän sääli irrottaa itkevän Inkerin kädet itsestään ja jättää pitkäaikainen taistelutoveri menemään kahden lapsen kanssa. Kun juna lähti liikkeelle, minä jäin sydän kurkussa katsomaan, pääseekö se vielä onnellisesti Viipurinlahden pitkän sillan yli, sillä valkoiset tähtäilivät sitä pommeillaan taukoamatta.”
Sandra itse kertoo, miten matka jatkuu Kotkasta. ”Toukokuun ensimmäisenä päivän aamulla lähtivät Kotkan satamasta siellä olleet venäläiset laivat Pietariin. Yöllä muutamat toverit veivät minut lasteni kanssa lähtevään laivaan. Heillä oli myös tarkoituksena tulla samaan laivaan. Jostakin syystä he eivät kuitenkaan päässeet laivaan. Luulin joutuneeni tuntemattomien ihmisten kanssa tuntemattomille teille. Miehistö olikin punakaartilaisia, joilta sain ruokaa ja muuta huolenpitoa. Saman päivän iltana, siis vappuna, oli laiva Pietarissa. Sitä iloa ja turvallisuuden tunnetta, joka silloin valtasi mielen, ei osaa kuvata Työläisten Pietari oli silloin vappuloistossaan punalippuineen ja ilotulituksineen.”
Muistelmissaan Sandra kertoo, miten häneen teki suuren vaikutuksen työläisten ja sotilaiden toimekkuus, ja kuinka kunnioitus bolsevikkeja kohtaan kasvoi ja Leniniä kunnioitettiin. ”Parin viikon kuluttua jouduimme Moskovaan, jossa Nikolain aseman ratapihalla olimme kolmisen viikkoa, kun silloin oli vaikea saada asuntoa.” Sandra kertoo, miten kieltä taitamattomina oli vaikea saada tietoja tapahtumista. Kun sitten ensimmäiset tiedot Suomesta saatiin, oltiin kauhistuneita ja tuskan vallassa. Pakolaisten kesken syntyi väittelyä, voivatko tiedot pitää paikkansa, oliko Suomessa alkanut hirvittävä työväen teurastus.
Pakolaisten kesken syntyi ajatus puolueen perustamisesta Suomea varten, joka sitten toteutui. Sandra kertoo, miten pelottava ja juhlallinen oli se hetki, kun ”astuin vastaperustetun SKP:n keskuskomitean eteen kuulusteltavaksi. Entiset edesottamukseni, tietoni ja käsitykseni vallankumouksesta, sekä mitä varmuutta minulla on sen onnistumisesta, tutkittiin.”
Elämää suomalaisena pakolaisena
Sandra saa komennuksen Buin kaupunkiin ja lähtee matkalle lapsineen syyskuun
8. päivänä. Sinne oli tarkoitus tehdä suomalaisille pakolaisille noin 3000 hengen siirtola. Puoliso Juha Kustaa on Buin suomalaissiirtolan puheenjohtaja ja Sandra lastenkodin johtaja. Siirtola kuitenkin hajoaa epäsosiaalisuuden vuoksi. Marraskuuhun 1919 saakka Sandra on Buissa. Onnettomuudet seuraavat. Elämä ei Neuvosto-Venäjällä ole niin auvoista, mitä oli odotettu. Sandra Lehtisen kansiosta Kansan Arkistossa saan käsiini erilliselle arkille kirjoitetun tekstin
”11.2.1918 syntyi nuorin lapseni Pentti Kalervo Lehtinen, kuoli 23.7.1919. Muistan sinut pikkupoikana, sellaisena pienenä poikana. Sellaisena kun sinä istut sylissäni tai menet rappuja alas. Olit vasta puolentoista vuoden vanha. Sait vaikean punataudin, jota silloisissa oloissa pikkulapset ei voineet kestää. Sinä muiden joukossa. Raskainta elämässäni on ollut sinun menetyksesi. Vielä 26 vuoden jälkeen avautuvat umpeen menneet haavat. Minun rakas poikani.”
Liikutun, miksi tieto on kirjoitettu erilleen muusta elämänkerrasta? Onko yksityisen ihmisen kokema suru niin pientä, että sen tulee jäädä ”yhteiskunnallisen äitiyden” velvoitteiden varjoon. Sandran elämän raskaat vaiheet jatkuvat. Puolisot eroavat,
J.K. Lehtinen on löytänyt uuden kumppanin ja menee uusiin naimisiin. Sandra saa ensin komennuksen Leningradiin, jossa hän on 1920–21 toukokuuhun saakka läänin puolueen naisjärjestäjänä. Sandra ei puhu näistä vaiheistaan Neuvosto-Venäjällä. Sandrasta on tehty muistelmia, mutta kirjoittajat toteavat, että hän on vaiennut näistä vuosista.
Takaisin Suomeen maanalaisiin ja julkisiin tehtäviin
Kesäkuussa 1921 Sandra palaa puolueen lähettämänä Suomeen Inkerin kanssa. Hän kertoo toimineensa vuoden 1923 elokuuhun asti vasemmistolaisen työväenpuolueen puhujana ja järjestäjänä, tämän jälkeen kuusi kuukautta maanalaisesti julkisen vasemmistolaisen työväenpuolueen hajottamisen vuoksi. ”Sinä aikana järjestin ensimmäiset puoluesolut Helsingissä.”
Julkinen ja maanalainen työ lomittuvat toisiinsa. Sandra on SKP:n naisjärjestäjänä vuoteen 1926. Omien sanojensa mukaan ”olin julkisella linjalla Elintarviketyöläisten puhuja vuoteen 1929, Helsingin kaupungin valtuustossa vuosina 1925–1929 SKP:n johdolla järjestetyn työväen vaaliliiton edustajana.” Hänet vangittiin 1929. Tuomio oli kaksi vuotta kuritushuonetta.
Työläisnaisliikkeen hajaannus ja uudet tuulet
Kun Sandra palaa Suomeen 1921, paljon on tapahtunut HTY:n Naisosastossa ja työläisnaisliikkeessä. Osastossa on tapahtunut hajaannus. Sosialidemokraatit olivat eronneet ja perustaneet oman naisliittonsa. Taustalla vaikuttaa suhtautuminen Neuvosto-Venäjään ja luokkasodan syiden ja seurausten jälkipuinti.
Naisia työllistää punaorpojen ja – vankien auttaminen. Etsivä keskusrikospoliisi valvoo aktiiveja. Jatkuvasti pelätään pidätyksiä ja osastojen lakkauttamisia.
Uudet ajatukset ovat levinneet. 20-luvulla keskustellaan siitä, mikä on naisten paikka, tarvitaanko erillistä naisliikettä. Varsinkin Komintern on ohjeistanut naisia luopumaan omasta eristyneisyydestään ja liittymään samoihin osastoihin miesten kanssa. Komintern kehottaa 1920-luuvn alussa lakkauttamaan itsenäiset naisjärjestöt. Työtä johtamaan esitetään perustettavaksi puolueiden alaisia naissihteeristöjä. HTY:n Naisosastossa uusia järjestäytymismuotoja arvioidaan ja osaston lakkauttaminen on kahdessa kokouksessa käsittelyssä.
Sandra Lehtinen on vuosina 1923–25 osaston puheenjohtaja. Ensimmäisessä kokouksessa 28.4.1925 Sandra Lehtinen oli esitellyt asiaa perustellen lakkauttamista uusien organisaatioiden paremmuudella. Asiasta äänestettiin. Enemmistö ei halunnut lakkauttaa osastoa. Äänestystuloksen kuultuaan puheenjohtaja ilmoitti jättävänsä paikkansa. Monet vanhat aktiivit olisivat halunneet säilyttää naisliittonsa, esimerkiksi Fiina Pietikäinen on puolustanut erillisen naisliikkeen tarvetta oman kokemuksensa pohjalta.
Toisessa kokouksessa 28.5.1925 oli mukana puolueen lähettämä toveri Väinö Uurtamo (Metallityöväen Liiton toimitsija 20-luvun lopulla), joka perusteli ja todennäköisesti painosti osaston lakkauttamiseen. Tässä kokouksessa Sandra ei ole paikalla, ja puheenjohtajaksi on valittu tuntemattomampi henkilö. Nimellisesti osasto lakkautettiin, ja sen rahavarat jaettiin. Osasto kuitenkin jäi elämään maanalaisesti, eikä koskaan yhdistysrekisteriin siis viety kokouksen päätöstä lakkauttamisesta. HTY:n Naisosasto jäi odottamaan parempia aikoja. Naiset toimivat maanalaisesti poliittisten vankien ja punaorpojen avustamiseksi.
Asioita, joita haluaisin kysyä Sandralta
Sandra on vaiennut Neuvosto-Venäjällä vietetyistä vuosista. Hän ei ole aikalaisilleen niistä kertonut. Ehkä ne ovat olleet niin raskaita aikoja tai ehkä hän on lojaali toisin kuin esimerkiksi Olga Manner tai Hilja Pärssinen. Manner ja Pärssinen ovat avoimesti kirjoittaneet pettymyksestään pakolaisina. Työläisnaisten ei ollut tapana kertoa omista tuntemuksistaan. Vaivoista vaikertaminen sopi parempiosaisille naisille, joilla ei ollut tottumusta kestää arjen koettelemuksia. Suomessa jotkut ajattelivat Hilja Pärssisen liioittelevan kärsimyksiään.
Sandra on palannut Suomeen. Hän on ollut pakolaisena Neuvosto-Venäjällä kolme vuotta. Sinä aikana pieni poika on kuollut punatautiin, mies on löytänyt uuden vaimon, Buin suomalaissiirtola on hajonnut epäsosiaalisista syistä. Hän on jo nähnyt Suomen kommunistisen puolueen sisäiset ristiriidat ja valtataistelun. Hän on tietoinen Kuusisen klubin murhista. Agitaattorina Sandra oli luonut unelmaa uudesta neuvostojen maasta, jossa tasa-arvo toteutuu.
Olga Manneria eikä hänen ystävätärtään lasketa Suomeen, koska pelätään heidän kertovan totuuden SKP:n tilasta ja johtomiesten elämäntavoista. Ilmeisesti Sandraan luotetaan ja hän on saanut maanalaisia tehtäviä. Hän on lojaali tai uskonsa säilyttänyt.
Toiseksi haluaisin kysyä Sandralta, miltä hänestä on tuntunut esittäessään HTY:n Naisosaston lakkauttamista ja toiminnan siirtämistä maanalaisiin soluihin. Hän on ollut osaston jäsen vuosikymmenet ja tullut innokkaana mukaan jo 1900-luvun alussa. Naisosastojen lakkauttaminen todetaan jo 1920-luvun lopussa virheeksi. Naiset eivät ole siirtyneet maanalaisiin soluihin kuten toivottiin. Naisten erillistoimintaa yritetään herättää henkiin käsityökerhojen muodossa huonolla menestyksellä.
Oliko Sandra epäillyt lakkauttamisen järkevyyttä esittäessään sitä osaston kokouksessa. Entä oliko lakkauttaminen tunnesyistä hänelle niin raskasta, että hän ei tullut toiseen kokoukseen. Siinä osasto miehen (Uurtamon) taustavoimin saadaan alistumaan osaston lakkauttamiseen. Mutta naisille lopetus oli vain toistaiseksi ”maan alle” menoa, ja kipinä uudesta noususta jää kytemään.
Pilkahduksia Sandran elämästä Neuvosto-Venäjällä
Sandran ja Inkerin elämästä Neuvosto-Venäjällä saamme aavistuksen selvityksistä, joita he ovat tehneet puolue-elimille. Heidän tekemisensä ovat valvottuja ja ylhäältä määrättyjä. Sandra kuten muutkin pakolaiset saavat komennuksia paikkakunnalta toiselle. Kun Sandra vankilavuosien jälkeen palaa Neuvosto-Venäjälle, hän saa komennuksen Petroskoihin. Hän tekee selonteon puolue-elimille ”olen saanut puolueen PB:ltä ankaran muistutuksen ja vakavan varoituksen puoluekurin rikkomisesta ja puolueen arvoa alentavan esiintymisen johdosta ja minut siirrettiin vastuunalaisesta paikasta Pikin jäsenenä työhön perusjärjestössä.” Syyksi hän kertoo, ettei ollut esittänyt erästä alustusta ja ponsia sillä tavoin kuin asianomainen puolue-elin vaati. Jatkossa Sandra lupaa olla puolueelle kuuliainen. Mistä syystä varoitus on annettu, ei käy selville.
Varoitus on todennäköisesti tuntunut yli 50-vuotiaasta työväenliikkeelle uskollisesta naisesta nöyryyttävältä. Nöyryyttävää on sekin, että pienimpiinkin asioihin on haettava puolueen lupa. Inkeri-tytär yrittää saada osan palkastaan (ruplia) vaihdetuksi markoiksi, jotta voisi toimittaa rahaa kuriirin kautta Suomeen. Se edellyttää, että puolue-elin myöntää luvan rahan vaihtoon. Inkeri kirjoittaa anomuksessa, ”että Sandralla on paha reumatismi, hermot ja silmät vaatisivat pitkäaikaista hoitoa. Silmäsairaus, joka on vaikeutunut hermojen vuoksi, uhkaa sokeuttaa hänet.” Onko Inkeri saanut vaihdettua ruplia auttaakseen Sandraa, ei selviä kirjeistä. Vuonna 1932 Sandra palaa Neuvostoliittoon Petroskoihin, koska Suomessa hänelle ei löydy työtä eikä toimeentuloa vankilavuosien jälkeen. Ilmeisesti hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin paluu.
Juho-Kustaa Lehtisen kohtalo
Eron ottaneelle Juho Kustaa Lehtiselle ei käy hyvin hänellekään. Häntä syytetään 1930-luvulla kansanviholliseksi. Hän on tukenut Gyllingiä ja Roviota, jotka molemmat on leimattu kansanvihollisiksi. Tytär Inkeri Lehtinen on nousemassa urallaan. On kylmäävää lukea, että tytär pelkää isänsä vuoksi menettävänsä hänelle tarjotun korkean viran ja kirjottaa, ettei hänellä enää vuosiin ole ollut isänsä kanssa mitään tekemistä. Huonot välit ovat seurausta avioerosta, kun Inkeri oli 13-vuotias ja palasi äitinsä kanssa Suomeen. Isä meni uusiin naimisiin, eikä halua yhteydenpitoon ole sen jälkeen ollut. ”Isä on harjoittanut iljettävää nationalistista imartelua ja palvontaa, tukenut porvarillisen natsionalismin edustajia Gyllingiä ja Roviota”. Inkeri Lehtinen lupaa, että ”puolueen jäsenenä pyrin taistelemaan Lehtisen kuin muidenkin nationalistien politiikkaa vastaan”. Juho Kustaa joutuu vankileirille ja ammutaan 1939. Hänet rehabilitoidaan 50-luvulla.
Agitaattori Sandra
Työväenliikkeen alkuaikoina agitaattorit olivat tärkeitä viestin viejiä. 1900-luvun alussa ei ollut nykyajan tiedotusvälineitä. Työväenlehtiä jo julkaistiin, mutta harva pääsi niitä lukemaan. Tieto kulki puheen kautta.
Sandra Lehtinen oli tunnetuimpia naisagitaattoreita. Heidän joukkoonsa kuuluivat myös Ida Aale-Teljo ja Fiina Pietikäinen. Naiset olivat saaneet taistella paikoistaan, sillä monet olivat sitä mieltä, että sukupuoleen ei pitäisi kiinnittää tässä tehtävässä huomiota. Tehtävässään he olivat niin hyviä, että heitä nimenomaisesti toivottiin joillekin paikkakunnille.
Hyvän agitaattorin piti olla innostava, saada kuulijansa tuntemaan yhteenkuuluvuutta ja tiedostamaan luokka-asemansa. Puhujalla piti olla tietoa yhteiskunnallisista asioista, taitoa käyttää kielikuvia, puhua selkeästi ja kuuluvasti toreilla ja turuilla. Agitaattorin piti osata lähestyä niin torppareita kuin tehtaan työläisiä, piikoja ja perheenäitejä. Puhujamatkoilla oli kohdattava kasvotusten myös ne ihmiset, jotka olivat eri mieltä, halveksivia tai vihamielisiä. Jotkut agitaattorit joutuivat kokemaan myös väkivaltaa. Naisagitaattorit joutuivat kokemaan ennakkoluuloja, joskus heitä pidettiin ”huonoina naisina” ja heidän oli vaikea saada majoituspaikkaa.
Luontaisia taipumuksia vaadittiin agitaattorin tehtävään, mutta myös paljon työtä. Sandra kertoo, että hän kävi puhujaseurassa oppimassa ja harjoittelemassa. HTY:n puhujaseurassa oli sellaisia tunnettuja miehiä kuin Valpas, Tainio ja Tiuppa. Sandra kertoo, että palaute saattoi olla pilkallista. Valpas oli antanut kovasti jännittävälle Sandralle palautetta kysyen, että ”onko puhujalla vatsatauti, kun noin kovin kiemurtelee”.
Sandra oli innostunut oppija. Miesten kommentit kasvattivat luonnetta ja opettivatkin. Sandra kertoo viettäneensä kaiken mahdollisen vapaa-aikansa kuuntelemassa väittelyjä. Hän piti juttutupaa parhaana koulunaan. Sandra kävi myös agitaatiokursseja Turussa, Helsingissä ja Lahdessa, ja sai stipendinkin ainoana kurssilaisena. Sandra muistelee ensimmäistä julkista esiintymistään agitaatiokurssin jälkeen, jolloin hänen piti osoittaa, ettei stipendiä annettu turhaan.
”Miten kaikki musteni ja pyöri silmissä, että muistissa ollut yhtään järkevää ajatusta, mitä ihmisille olisin sanonut. Hyvä ystäväni oli jo varautunut, että kohta pyörryn ja valmistui siihen, että minut pitää kantaa ulos, mutta lavalle noustessa kuume hävisi ja suoriuduin hyvin.” Puhuakseen asiantuntevasti Sandra perehtyi yhteiskunnallisiin asioihin, naiskysymykseen ja sosialismiin. Sandra kuten muutkaan sen ajan työläiset eivät juuri kouluja saaneet käydä. Hän oli käynyt vain yhden vuoden kansakoulua.
Sandra oli paitsi hyvä puhuja myös kannustava opettaja. Betty Peltonen muistelee (”Huomenen tiellä” s.109) aikaa, jolloin hän 1920-luvun alussa oli nuorisoliittolaisena kuunnellut Sandraa. ”Hän oli aina yllyttämässä meitä nuorisoliittolaisia erilaisiin kokouksiin. Väsymättömästi hän viritti keskusteluja, jotka selvittivät naisten asemaa ja mitä oikeuksia naisilta puuttui silloisessa yhteiskunnassa. Hän pani käsiimme sosialismin teoriakirjoja, pani lukemaan niistä erilaisia lukuja ja selostamaan niitä. Kokouksissa, missä naiset istuivat ujoina, suljetuin suin, jakoi Sandra meille nuoremmille puheenvuoroja ja yllytti: puhu vaan, kyllä sinä tiedät. ”
Näin Sandra herätteli naisissa ja varsinkin nuoremmissa itseluottamusta ja rohkeutta. Betty Peltonen kirjoittaa, ettei Sandra yksityiselämänsä vaivoista ja vastustuksista kertonut eikä muiden mieltä rasittanut. Betty Peltonen joutui 1920-luvun lopulla Sandran kanssa samaan selliin, kun he olivat tutkintavankeudessa. Sandra ei ollut enää parhaissa voimissa, mutta mieleltään virkeä. Sandra oli etevä koruliinojen tekijä. ”Sellissämme syntyi monta taidokasta liinaa, joiden mallit olivat saksalaisista käsityölehdistä.”
Sylvi-Kyllikki Kilpi kertoo istuneensa Sandran vierellä HTY:n Naisosaston 50-vuotisjuhlassa. Puheita kuunnellessaan hän sanoi: ”Nämä uudet tämän päivän naispuhujat selittävät sanottavansa keskitetysti ja selvästi, me höpötimme aikoinamme aivan liikaa. Huumorintaju ja itsekritiikki ovat vahvasti säilyneet vuosien aikana.”
Sandran paluu Suomeen
Sandra palaa Suomeen vuonna 1945. Häntä arvostetaan työväenliikkeen veteraanina ja kutsutaan kunniapuheenjohtajana juhlatilaisuuksiin. Suomen Naisten Demokraattinen liitto perustaa Sandra Lehtisen opintorahaston. Sandra Lehtisen muistoadresseja ja -kortteja osastomme käyttää jäsentensä onnitteluissa. Useissa SNDL:n opintoaineistoissa muistellaan Sandran elämäntyötä. Hän viettää elämänsä viimeisiä vuosia samassa kivitalossa Siltasaaressa työväentalon vieressä, jossa hän oli asunut 1910-luvulta alkaen. Hän kuolee Helsingissä vuonna 1954.
Lähdeteokset:
HTY:n Naisosaston historiikki. Kaarina Lyytikäinen. 1973
Katainen, Elina: Akkain aherrusta aatteen hyväksi. SNDL Tammer-Paino, Tampere. 1994.
Kilpi, Sylvi-Kyllikki: Suomen työläisnaisliikkeen historia. Kansankulttuuri.1954.
Huomenen tiellä. Suomen Työläisnaisliikkeen 60-vuotisjuhlakirja. toim. (Hellä Meltti, Tyyne Tuominen, Helvi Laine, Mirjam Suvanto, Anna-Liisa Kasanen, Kerttu Virtanen sekä vastaava toimittaja Elli Stenberg). Tampere 1960.
”Kallis toveri Stalin” Komintern ja Suomi. toim. (Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola ja Tauno Saarela). 2002.
Kiiskinen, Aura: Vuosikymmenien takaa, muistelmia. Petroskoi.1960.
Lehtinen Inkeri: SKP:n naisia. Teoksessa SKP:n 30 vuotta taistelun tiellä. Yhteistyön kirjapaino.1948.
Stenberg, Elli: Naisten osuus SKP:n toiminnassa. Kirjassa SKP taistelun tiellä. Yhteistyön kirjapaino.1950.
Kilpi, Sylvi-Kyllikki: Sandra Lehtisen elämästä sivut 172–176. Kirjassa Käy eespäin väki voimakas. 50 vuotta Suomen työväenliikettä. Kansankulttuuri. Helsinki 1949.
SNDL: Huomenen tiellä. Suomen työläisnaisliikkeen 60-vuotisjuhlakirja.
Kirjapaino Sanan tie. 1960
Sandra Lehtisen kansio Kansan Arkistossa
*****
Huhtikuussa 2018
Pirkko Kaskikorpi