Fiina Pietikäinen (8.2.1870 – 12.2.1956)
HTY:n Naisosaston puheenjohtaja v. 1922–1923
Fiina Pietikäisen kohtalo sisällissodan loppuvaiheissa muodostui erilaiseksi kuin Iida Aalle-Teljon, Sandra Lehtisen tai Olga Mannerin, jotka pakenivat.
Fiina oli punaisen hallinnon määräämissä hallinnollisissa tehtävissä, ja velvollisuudentuntoisena hän jäi niitä hoitamaan, vaikka sodan lopputulos oli arvattavissa. Fiina ja miehensä Tahvo Pietikäinen, joka oli punaisen kaartin tehtävissä, vangittiin. Fiina joutui Suomenlinnan vankileirille ja Tahvo Tammisaareen. Fiinalla oli kova huoli siitä, miten perheen kuusi lasta selviävät vanhempien ollessa vangittuina.
Fiina Pietikäisestä tiedämme enemmän kuin monesta muusta aikalaisesta, sillä tutkija Taina Uusitalo teki väitöskirjan ”Elämä työläisnaisten hyväksi, Fiina Pietikäisen yhteiskunnallinen toimijuus 1900–1930”. Tutkija painottaa, että kyseessä ei ole elämäkerta. Tutkijan oli pakko rajata tarkastelu kolmeenkymmeneen vuoteen, sillä Fiinan toiminta jatkui hänen elämänsä loppuun saakka. Vielä yli 80-vuotiaana hän suoritti kursseja työväenopiston ruotsinkielisillä kursseilla ja viimeisenä elinpäivänään Marian sairaalassa hänellä oli kova kiire kokoukseen. Kolmessakymmenessä vuodessakin on riittänyt tutkimista.
Fiina Pietikäinen oli työläisnaisliikkeen pitkäaikainen vaikuttaja ja toimi ammattiyhdistysliikkeessä monella tasolla, myös miesvaltaisissa ay-järjestöissä. Työväenliikkeen naiset ovat usein jääneet tutkimuksissa huomioimatta. Siksi saamme olla kiitollisia, että tutkija on valinnut tutkimuskohteeksi Fiina Pietikäisen. Näin tutkija antaa ääneen niille naisille, jotka tekevät työtä perustason naisosastoissa, ammattiosastoissa ja puhujamatkoja ympäri maata sen aikaisin kulkuvälinein, usein apostolin kyydissä ja alkeellisissa majoitustiloissa.
Uusitalo korostaa Pietikäisen toimijuutta. Hänet tuodaan esille yhteisön jäsenenä toisin kuin työväenliikkeen johtomiehet elämäkerroissa suurina persoonallisuuksia ja joukkojen yläpuolella olevina. Fiina Pietikäinen valittiin 1908 kansanedustajaksi Vaasan vaalipiiristä. Tämä tehtävä kesti vain muutaman kuukauden, kun eduskunta hajotettiin. Fiina ei toista kertaa eduskuntaan halunnut ja suorastaan pelkäsi sinne joutuvansa. Hän piti tuota aikaa turhauttavana.
Hän halusi olla ihmisten parissa, puhua heille järjestäytymisen tarpeesta ja saada heidät luottamaan yhteisölliseen voimaan. Hänelle oli tärkeätä, että ihmiset tunnistavat oman luokka-asemansa. Fiina oli loistava puhuja. Hänen kotikielensä oli ruotsi, mutta hän puhui molemmilla kielillä. Kerrotaan Fiinan pitäneen puhujamatkoistaan. Hän oli myös monipuolinen puhuja ja pidetty tässä tehtävässään. Fiinan puhujanlahjat tuottivatkin tulosta. Vielä vanhoilla päivillään häntä pyydettiin muistotilaisuuksiin puhumaan.
Hän ehti perustaa monta ammattiosastoa kuten palvelijattarien, pesijättärien, silittäjien, kylvettäjien ja naisosastoja työväenyhdistysten yhteyteen. Joissakin ammattiosastostoissa hän toimi koko elämänsä ajan. Hänen panoksensa naisten äänioikeuskamppailussa oli merkittävä. Kun hän vapautui vankileiriltä, hän toimi Työväen Raittiusliiton kiivassanaisena puhujana, joka sai Etsivän keskustoimiston miehet kannoilleen.
Tutkimusta lukiessa jäin monesti miettimään, miten kuuden lapsen äiti ehti ja jaksoi niin moneen tehtävään. Mistä hän sai rohkeutta lähteä puhujamatkoille alkeellisin kulkuvälinein ja kohdata vihamielisiä ja halveksivia ihmisiä? Miten hän jaksoi luokkasodan vuosina, jolloin hänet määrättiin köyhäinhoidon punaiseksi komissaariksi lähes mahdottomaan tehtävään?
Sodan häviön seurauksena Fiina Pietikäinen joutui poliittisena vankina kestämään nälän ja pelon Suomenlinnan punavankileirillä samalla kun hänellä oli huoli Tammisaaren vankileirillä olevasta miehestään ja kuuden lapsensa pärjäämisestä. Eikä elämä vankileiriltä vapautumisen jälkeenkään ollut helppo. Mies jäi vuosiksi Tammisaaren vankileirille, ja Fiina kuuden lapsen yksinhuoltajaksi.
Pikkupiiasta kasvoi työläisnaisliikkeen vaikuttaja
Tutkimuksessa on kerrottu Fiina Pietikäisen varhaisista elämänvaiheista, jotka ovat vaikuttaneet hänen kehitykseensä työväenliikkeen vaikuttajaksi. Fiina Pietikäinen myytiin jo kymmenvuotiaana pikkupiiaksi ankaran kirkkoherran perheeseen. Leskeksi jäänyt äiti oli mennyt uusiin naimisiin, ja isäpuoli lienee ollut haluton elättämään Fiinaa.
Kymmenvuotias katsottiin jo tarpeeksi vanhaksi elättämään itsensä. Vanhoilla päivillään hän vielä muisteli katkerana näitä aikoja, jolloin hänen oli lopetettava koulu, ja hän joutui palvelemaan ilman mitään työaikarajoituksia saman ikäisiä kirkkoherran lapsia, jotka saivat käydä koulua.
16-vuotiaana tiedetään Fiinan seilanneen Itämerellä, kun hän oli saanut kylmäkköharjoittelijan paikan laivalla. Sen jälkeen hän oli ollut työssä Helsingissä ravintolan keittiössä ja tarjoilijana. Näissä töissä naiset joutuivat kohtamaan lähentelyä ja häirintää. Fiina sai pian tarpeekseen, kun palkkakin oli pieni ja koostui lähinnä miesasiakkaiden antamista juomarahoista. Fiina päätyi porvariperheen palvelijaksi, vaikka hänellä siitä oli huonoja kokemuksia.
21-vuotiaaan Fiina avioitui räätäli Karl Anderssonin kanssa. Ensimmäinen lapsi syntyi 1892 kesällä ja Fiina sai vielä kaksi lasta, jotka kuolivat hyvin pian syntymänsä jälkeen. Anderssonilla oli taipumus alkoholismiin, ja Fiina katsoi parhaaksi elää erossa miehestään lapsensa kanssa. Avioeroa hän harkitsi, mutta sen ajan lainsäädännön mukaan hän olisi menettänyt lapsen huoltajuuden. Fiina oli itse absolutisti, ja tämä kokemus teki hänestä raittiusaatteen innokkaan kannattajan. Mies kuoli keuhkotautiin vuonna 1897.
Nuori leski Fiina Lindqvist tutustui Helsingissä Pielavedellä syntyneeseen kivenhakkaaja Tahvo Pietikäiseen (1871-1935), jonka kanssa avioitui 1898.Perheeseen syntyi viisi lasta muutaman vuoden väliajoin. Fiina synnytti siis kahdeksan lasta, josta kuusi varttui aikuiseksi. Perhe oli hyvin tasa-arvoinen. Tahvo Pietikäinen hoiti lapset ja osasi keittiötyöt niin hyvin, että perheen lapset ovat muistelleet siitä naapurien kiusoitelleen.
Fiina ehti elämässään toimia monessa tehtävässä. Sen ajan työläisnaisten oli otettava niitä töitä, mitä kulloinkin oli saatavilla. Nuorena hän ehti olla lapsipiika, palvelijatar, kylmäkköharjoittelija, tarjoilija ja uudelleen palvelijatar. Perheenäitinä hänen oli järjestettävä työt niin, että lastenhoito oli samaan aikaan mahdollista. Tällaisia kotona tehtäviä töitä olivat pesijättären ja silittäjän työt. Jonkun aikaa hän oli miehensä kanssa kansankeittiön pitäjä, siis pienyrittäjä. Muutamina vuosina hän oli ajoittain työväenliikkeen palveluksena kiertävänä puhujana. Hänellä kuten ei muillakaan sen ajan työläisillä ollut pitkäaikaista työpaikka eikä työyhteisöä takanaan.
Ruokapulaa, työttömyyttä ja kapinahenkeä
Sata vuotta sitten kaupungissa oli ruokapula, ja köyhimmät kärsivät suorastaan nälkää. Työläisperheen elämä oli ensimmäisen maailmansodan seurauksena jatkuvaa kamppailua elintarvikkeista.
Leipävilja oli tärkein osa työläisperheen ruoasta, ja sen tuonti oli estetty sodan seurauksena Länsi- ja Keski-Euroopasta. Venäjällä rautatieverkosto oli sisällissodan vuoksi sekasortoisessa tilassa, eikä sieltä saatu viljaa nälkää kärsiville pietarilaisillekaan. Suomessa maanviljelijät olivat siirtyneet viljan tuotannosta tuottoisempaan karjatalouteen. Viljan tuotanto oli vähentynyt kolmasosaan siitä, mitä se oli ennen maailmansotaa.
Pian kävi selväksi, ettei Suomessa oltu mitenkään varauduttu kriisitilanteisiin. Valtion varastoissa oli ruokaa vain muutamiksi päiviksi. Elintarvikepula johti hintojen suuriin korotuksiin. Ruisleivän hinta kaksinkertaistui, maitolitran hintakin nousi liki puolella. Salakauppa rehotti ja ruokaa jonotettiin. Perheenäitien oli selvitettävä päivittäin, mistä kaupasta ehkä saisi elintarvikkeita, ja varauduttava monen tunnin jonotukseen. Vuokratkin kallistuivat 20–40 %, samoin lämmityskulut.
Kaupungissa työttömien määrä nousi kerralla tuhansilla, kun Venäjän hallitus lopetti linnoitustyöt ja 9000 rakennusmiestä jäi vaille työtä. Heidän lisäkseen kaupungissa oli yli 3000 meripuolustuslinjalla ollutta miestä työttöminä. Naisia oli paljon työttöminä ja tilapäisissä töissä, mutta heitä ei mitenkään tilastoitu.
IImapiiri alkoi kiristyä, sillä maailmansodan aikaan vallitsi ankara sensuuri ja lakkokielto. Työläisillä ei ollut keinoja kanavoida tyytymättömyyttään. Kansalaiset alkoivat käydä kärsimättömiksi, ja väkivaltaisilta tilanteilta ei enää vältytty. Maaseudulla talojen isännät olivat väkivalloin tukahduttaneet torppareiden ja tilattomien kapinat. Venäjältä alkoi tihkua tietoa vallankumouksellisesta liikehdinnästä. Elettiin kuohuvia aikoja.
Sodan jatkuessa työläisperheiden elämästä tuli entistä niukempaa. Vuodesta 1915 alkaen Fiinan toiminta keskittyi kriisitilanteessa elävien perheiden auttamiseen. Fiinaa huolestuttivat erityisesti työläislapset, jotka normaalioloissakaan eivät saaneet riittävästi ruokaa.
Hän esitti HTY:n Naisosaston kuukausikokouksessa jo 14.9.1915 kunnallisten koulukeittoloiden perustamista ja tarvittavien oppivälineiden ja vaateavun järjestämistä. Nämä vaatimukset esitettiin lähes samanaikaisesti naisliiton toimesta eri puolilla maata. Jos punaiset olisivat voittaneet sodan, ne olisivat toteutuneet, sillä kansanvaltuuskunta oli määritellyt vuonna 1918 tarkat markkamäärät, jotka oli käytettävä kansakoululapsen ravintoon ja vaatetukseen. Mutta toisin kävi.
Ruokapula paheni, ja marraskuussa 1916 alkoi korttisäännöstely riippuen elintarvikkeista. Sääolosuhteetkin olivat vaikuttaneet niin, että viljaa ja perunaa ei saatu edellisenkään vuoden määrää. Viranomaiset alkoivat etsiä korvaavia tuotteita. Suositeltiin kauraa ja jäkälän keruuta. Nämä suositukset herättivät vain ärtymystä. Köyhimmät eivät pystyneet varattomina ostamaan edes korttiannoksia.
Fiina nimitetään Helsingin avustuskomiteaan ja naismiliisiksi
Fiina Pietikäiselle köyhien tilanne oli tuttua, olihan hän suurperheen äitinä arjessaan sen kokenut. Toukokuussa 1917 hänet oli nimitetty Helsingin kaupungin Kalliinajan Avustuskomitean puheenjohtajan, Juho Tuomisen, avustajaksi. Tässä työssä hän kiersi perheiden luona, jotka olivat hakeneet avustuksia ja oli nähnyt, miten näissä kodeissa kärsittiin nälkää ja vaatteet olivat pelkkiä riepuja. Jaettavat avustukset olivat riittämättömiä, ja niistä oli apua vain muutamiksi päiviksi.
Maaliskuun Venäjän vallankumouksen seurauksena santarmilaitoksesta irtisanottiin venäläiset virkamiehet ja venäläismieliset suomalaiset. Tilalle perustettiin järjestyskaarti, joka koostui enimmäkseen työläisväestä.
Fiina määrättiin naispuolisen järjestyksenvalvojan tehtäviin, naismiliisiksi. Nimike vakiintui naisvalvojaksi, ja Fiinasta tuli naisvalvojien esimies. Naisvalvojan tehtäväkuva vastasi lähinnä nykypäivän sosiaaliviranomaisen tehtävää. Tehtävään valitut naisvalvojat olivat iäkkäämpiä, elämää nähneitä työläisnaisia. Heidän tehtävänään oli poliisin kanssa tekemisiin joutuneiden naisten ja lasten huoltaminen. Heidän oli oltava mukana silloin, kun poliisi pidätti prostituoidun tai irtolaisuudesta epäilyn. He etsivät eksyneitä, ja tarjosivat suojaa miehensä väkivaltaa pakeneville naisille.
Työläistaustaiset naisvalvovat suhtautuivat prostituoituihin toisin kuin aikaisemmin tehtävästä vastanneet porvarilliset Valkonauhaliiton naiset. Prostituutio oli työläisnaisten mielestä kapitalistista sortoa äärimmillään, kun valkonauhaliittolaiset olivat kovan kurin kannalla ja edellyttivät ankaraa katumusta.
Porvarit estävät valtalain voimaantulon – tyytymättömyys kasvaa
Väkivallanteot ja elintarvikkeiden ryöstöt olivat johtamassa kaupungissa täydelliseen kaaokseen. Fiina joutui jo kesän lopulla huomaamaan, että järjestyskaarti ei kyennyt pitämään järjestystä yllä. Työväenliikkeen vanhat aktiivit eivät hyväksyneet anarkiaa. Fiina oli koko ikänsä edustanut sitä näkemystä, että väkivaltaan ei pidä sortua. Asioissa piti edetä työväenjärjestöjen tiukassa johdossa ja demokraattisin keinoin.
Vielä heinäkuussa 1917 oli oltu toiveikkaita. Valtalaki oli mennyt sosialidemokraattien aloitteesta läpi, ja korkein valta olisi määrätty Venäjästä riippumattomalle eduskunnalle. Kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalaki, äänioikeus 20 vuotta täyttäneille hyväksyttiin, ja valtuustosta tehtiin pakollinen. Myös torppareiden asemaan ja työväensuojelulakien, työttömyysavustusten, sosiaalivakuutuksen, terveydenhoidon sekä peruskoulutuksen lainsäädäntöön vaikutettiin.
Valtalaki viritti toiveita, mutta toisin kävi. Väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan ja määrättiin uudet vaalit. Porvarit liittoutuivat ja voittivat vaalit. Sosialidemokraatit olivat menettäneet enemmistöasemansa eivätkä saaneet uudistuksia läpi. Valtalakia ei hyväksytty. Nälkiintyvä ja radikalisoituva työläisjoukko menetti uskonsa työväenliikkeen johtoon.
Avustuskomitean jäsenet Pietikäinen ja Tuominen uhkaavassa tilanteessa
Kesän kuluessa tilanne paheni edelleen. Elintarvikkeita ei saatu maahan, ja hinnat kallistuvat. Työttömyys ei hellittänyt. Kansanjoukkojen epäluulo ja pettymys ei enää kohdistunut vain viranomaisiin, vaan kaikkia vallanpitäjiä kohtaan. Myös työväenliikkeen johdossa olevat saivat tästä osansa.
Elokuussa 1917 liikehdintä ei enää ollut työväenliikkeen aktiivien kontrollissa. Avustuskomitean jäsenet Tuominen ja Pietikäinen joutuivat vaaratilanteeseen, kun monisatapäinen joukko tuli Tuomisen kotioven taakse vaatimaan välitöntä avustusten jakoa. Tilanne yritettiin saada hallintaan järjestämällä kansankokous 13.8.1917 Työväentalolla elintarvikekysymyksen ratkaisemiseksi. Ulkosalla pidettyyn kokoukseen tuli 25 000 kiihtynyttä osallistujaa. Tuominen ja Pietikäinen jäivät tässä tilanteessa altavastaajiksi. Kokous teki päätöksen koko maan voivaraston tarkastamisesta, elintarvikkeiden hintojen laskemisesta ja salakaupan kitkemisestä. Sen jälkeen järjestetyn kaksipäiväisen kunnallislakon aikana murtauduttiin mm. Valion voivarastoon. Pörssitalo piiritettiin, eikä kaupunginvaltuustoa päästetty ulos kokoustilasta ennen kuin se oli päättänyt toimenpiteistä elintarviketilanteen ratkaisuksi.
Tilanne oli kehittymässä täydelliseksi anarkiaksi. Kun virallinen poliisilaitos oli menettänyt johtoasemansa, järjestyksenpito oli keskittymässä vapaaehtoisten palokuntien, järjestysjoukkojen ja pörssitalon piirityksessä olleiden ylioppilaiden käsiin. Näistä toimijoista muodostettiin myöhemmin suojeluskunta. Järjestysvalta ei ollut enää työväenjärjestöjen hallinnassa. Torikokoukset olivat saaneet valta-aseman.
Kaikkiin vallanpitäjiin tyytymättömät työläiset uhkasivat myös työväenliikkeen aktiiveja. Työväenjärjestöjen johtovalta oli siirtymässä punakaartille, ja toisella puolen suojeluskunnat vahvistivat asemiaan. Tammikuun 6. päivänä Helsingissä perustettiin punainen kaarti, jolla oli oma esikuntansa. Työmiehessä oli 27.1.1918 punaisen kaartin esikunnan ja järjestyskaartin yleisesikunnan julistus kaartien yhdistymisestä. Järjestyskaarti muutti nimensä Punaiseksi kaartiksi ja omaksui avoimesti vallankumouksellisen ohjelman. Se irtisanoutui työväenjärjestöjen eduskunnasta ja siirtyi Punaisen kaartin alaisuuteen.
Fiinan kiireiset vuodet 1917–1918
Vuoden 1917 viimeisinä kuukausina ja alkuvuonna 1918 Fiinalle sälytettiin lukuisia tehtäviä. Fiinan oli luovuttava kaikesta muista töistään työväenluokan vallankumouksen vuoksi. Myös Tahvo Pietikäinen oli Kansanvaltuuskunnan tehtävissä. Lasten hoidossa oli turvauduttava sukulaisten apuun. Marraskuun 9. päivänä Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta valitsi Fiinan Ensi-avun toimikuntaan. Hänestä tuli Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnan (myöhemmin kaupunginvaltuusto) ja sen toimeenpanevan komitean jäsen. Hänet valittiin Uudenmaan läänin valtuuskuntaan ja punaiseen lääninhallitukseen. Fiina Pietikäinen oli Suomen ensimmäinen lääninhallitukseen valittu nainen. Maaliskuun 18. päivänä 1918 hänet valittiin 35-jäseniseen verotuslautakuntaan. 23.1. Fiinasta tuli 60-jäsenisen kaupunginvaltuuston jäsen. Valtuusto ei ehtinyt kokoontua kuin kahdesti ennen sodan loppua. Etsivän keskuspoliisin mukaan Fiina oli vielä järjestyslautakunnankin jäsen.
Punainen ”komissaari”
Tammikuun 30. päivä Helsingin työväenjärjestön eduskunta oli vallannut kunnallishallinnon ja se omaksui kaupunginvaltuuston aseman. Asioiden valmistelusta ja täytäntöönpanosta vastasi järjestön toimeenpaneva komitea, jonka puheenjohtaja oli Juho Tuominen. Fiina oli määrätty toimeenpanevan komitean jäseneksi ja se merkitsi hänelle ja muille komitean jäsenille alusta lähtien tavattoman paljon työtä ja vastuuta. Juho Tuominen delegoi tehtäviä siten, että valitsi tehtäviin mielestään siihen parhaiten kykenevät ihmiset, ja hänen mielestään jokaisen sosialistin velvollisuus oli myös ottaa tehtävä hoitaakseen.
Tammikuussa 1918 Fiinasta tehtiin köyhäinhoidon viraston punainen komissaari, jolta odotettiin paljon, mutta jolla ei ollut käytännössä mahdollisuuksia hoitaa tehtäviään. Sen vuoksi hän joutui ajoittain myös omiensa uhkausten kohteeksi, kun jaettavia elintarvikkeita ei mistään saatu.
Fiina ei olisi halunnut ottaa komisaarin tehtävää vastaan. Hän oli käytännön ihminen, perheenäiti, silittäjä, ay-toimija, puhuja, mutta häneltä puuttui kaikki kokemus virkamiehenä ja viraston esimiehenä. Hän oli ollut kansanedustaja, ja oli kokenut senkin itselleen vieraaksi. Fiinalla ei ollut alaisia, joille olisi voinut jakaa tehtäviä. Viraston henkilökunta kieltäytyi toimimasta punaisen komisaarin alaisena ja poistui työpaikalta. Fiinan tehtäväksi oli määrätty myös viraston arkiston kuntoon saattaminen, josta hänelle ei ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta. Lisäksi viraston alaisuuteen kuului kunnalliskoti, jonka työntekijät suhtautuivat penseästi punaiseen esimieheensä. Tehtävä olisi ollut mahdoton jo normaaliloissa. Fiinalla ei ollut henkilökuntaa eikä välineitä tehtävän hoitoon.
Hän ymmärsi tehtävän mahdottomuuden, mutta hänen velvollisuuteensa ja aatteeseensa sosialistina vedottiin, eikä kieltäytyminen ollut mahdollista. Fiinan epäröinti saattoi johtua siitäkin, että hän alun perin epäili sodan onnistumista ja pelkäsi sen seurauksia. Hän pelkäsi myös perheensä puolesta, sillä mies oli merkittävässä tehtävässä punaisessa hallinnossa, ja vanhin poika oli tullut kutsuntaikään. Jälkikäteen kuitenkin on arvioitu Fiinan selvinneen kohtuullisesti tehtävästään. Hän oli saanut järjestettyä kunnalliskotiin peruselintarvikkeita puutteesta huolimatta.
Fiina ja Tahvo punavankileireille
Maaliskuun lopulla alkoi olla jo selvää, että punaiset olivat tappiolla ja valkoiset lähestyivät kaupunkia. Fiina ja Tahvo Pietikäinen eivät edes pyrkineet pakoon. Sitä paitsi Kullervo Manner oli antanut määräyksen, että kaartiin kuulumattomien piti pysyä paikkakunnalla. Pelättiin, että kaikkien punaisten hallinnossa toimineiden pako olisi johtanut nälänhädän partaalla olevan kaupungin paniikin valtaan. Fiina ja Tahvo jäivät kaupunkiin, Kullervo Manner pakeni Neuvosto-Venäjälle.
Kaupungin vallanneet saksalaiset vangitsivat Tahvo Pietikäisen 21. päivänä ja Fiinan
22. päivänä huhtikuuta. Fiina oli aluksi sijoitettuna Ruotsalaisen Reaalilyseon tiloissa, joka toimi väliaikaisena vankilana. Kun Fiina oli pitänyt tovereilleen vappuna lyhyen puheen, hänet tämän ”rikollisen” toiminnan vuoksi oli siirretty jo seuraavana päivänä Katajanokan vankilaan. Sieltä hänet siirrettiin Suomenlinnan vankileirille.
Nälkää Fiina ja muut vangit olivat kärsineet jo syksystä lähtien, mutta vankileirillä tilanne paheni. Vangit saivat syödäkseen viljasta, kaalista ja muista vihanneksista valmistettua keittoa, ajoittain myös silakkaa tai kauraleipää. Nälänhädästä kärsivät vangit epätoivoissaan söivät leirille eksyneitä eläimiä kuten kissoja ja kaivoivat onkimatoja ja puunkuorta. Kuolleisuus leirillä oli suurta. Kuumetaudit, ripuli, heikko hygieniatilanne verottivat. Espanjantauti lisäsi kuolleisuutta huomattavasti. Fiinakin laihtui leirillä seitsemän vankeuskuukautensa aikana 18 kiloa.
Fiinalla oli myös huoli vankileirille joutuneesta puolisosta ja Hugo-pojasta, joka oli mennyt punakaartiin. Suurperheen äitiä huolestutti, miten kotona olevat lapset selviävät elintarvikepulaa kärsivässä kaupungissa. Vankileirin olot ja pelko tulevasta tuomiosta lisäsivät epätoivoa. Monet vangit kokivat leirillä hermoromahduksen ja kärsivät mielenterveyden ongelmista, Fiinan mielenterveys kuitenkin kesti koettelemukset paremmin kuin monen muun vangin. Vahva tulevaisuudenusko kannatteli.
Kuulusteluissa Fiina eikä puoliso Tahvo paljastanut kenenkään punakaartilaisen nimeä. Valtionrikosoikeus tuomitsi Fiina Pietikäisen lopulta valtionpetoksesta kolmen vuoden kuritushuonetuomioon ja menettämään kansalaisluottamuksen. Pietikäisen tuomiota on pidetty suhteellisen lievänä, sillä esimerkiksi Iida Aalle-Teljo sai 12 vuoden kuritushuonerangaistuksen, ja Hilja Pärssinen elinkautisen.
Fiina ei joutunut onneksi tätä kärsimään, sillä kasvavan vankikuolleisuuden vuoksi kaikki korkeintaan kolmen vuoden tuomion saaneet vapautettiin. Tuomio määrättiin siis ehdollisena, ja hän oli vapaa poistumaan vankileiriltä. Armahdusten vuoksi monet vangit vapautuivat vasta vuosien 1919–1923 välisenä aikana.
Puoliso Tahvo Pitkänen tuomittiin lokakuussa kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen. Näin ankaran tuomion syynä oli hänen jäsenyytensä valkoisia sodan aikana tuominneessa vallankumousylioikeudessa ja marraskuun suurlakkoviikolla punakaartin tutkijatoimikunnan puheenjohtajana. Tahvo Pietikäinen siirrettiin Tammisaaren vankilaan, joka oli tunnettu epäinhimillistä olosuhteista. Fiina Pietikäinen joutui nyt vuosien ajaksi ottamaan päävastuun perheen elatuksesta. Onneksi Hugo-poika ja muut lapset olivat selvinneet sodan koettelemuksista.
*****
Fiina Pietikäinen sai Taina Uusitalon mukaan suhteellisen lyhyen tuomion. Hän arvelee, että tässä oli onneakin mukana. Tutkijat eivät ymmärtäneet, miten tärkeässä tehtävässä hän oli punaisena komissaarina ja ainoana naisena lääninhallituksessa. Helppoa ei Fiinalla vapautumisen jälkeen ollut. Puoliso oli Tammisaaren vankileirillä ja hän oli kuuden lapsen yksinhuoltaja. Fiinan lannistumattomuutta ja tarmokkuutta osoittaa se, että pian hän oli taas toiminnassa mukana HTY:n Naisosaston puheenjohtajana vuosina 1922-1923 ja Työväen Raittiusliiton matkapuhujana kiertämässä ympärimaata Etsivän keskusrikospoliisin miehet kantapäillään.
Lähdeluettelo:
Taina Uusitalo: Elämä työläisnaisten hyväksi, Fiina Pietikäisen yhteiskunnallinen toimijuus, 2014 Hansaprint, Helsinki
Toimituskunta: Lauri Haataja, Seppo Hentilä, Jorma Kalela, Jussi Turtola; Suomen työväenliikkeen historia, Työväen Sivistysliitto, Joensuu 1976
HTY:n Naisosaston historiikki. Kaarina Lyytikäinen 1973
Luennot Työväenopiston kurssilla ” Samu Nyström: Toivon ja vihan vuodet” Stoassa syksyllä 2017
*****
Huhtikuussa 2018
Pirkko Kaskikorpi