Kuva: HTY:n naisosasto muisti Helenaa syntymäpäiväkukilla
Näin lehdessä jutun, jossa kerrottiin Naisasialiitto Unionin valmistautuvan YK:n julistaman naisten vuoden 1975 viettoon. Tekeillä oli näyttely naisten asemasta Suomessa. Innostuneena liityin mukaan tekemään näyttelyä, joka sitten kiersikin eri puolilla Suomea kirjastoissa. Se oli aikaa, jolloin suuret ikäluokat etsivät paikkaansa poliittisesti radikalisoituvassa maailmassa. Feminismin ensi aalto oli rantautunut Suomeenkin. Tiedonjano oli suuri, naisia liittyi yhä enemmän mukaan toimintaryhmiimme. Pian huomasimme, ettei järjestäytyneestä työstä tahtonut tulla mitään, kun naiset vain puhuivat ja puhuivat. Hallituksen ja toimintaryhmien kokoukset aloitettiin ”mitä kuuluu” -kierroksella, jolloin puhuttiin vain henkilökohtaisia kuulumisia. Otimme myös käyttöön ns. tiedostamisryhmät, joihin uudet jäsenet ohjattiin. Ryhmissä käytiin läpi naisen asemaa eri puolilta, koulutusta, työelämää, perhe-elämää, terveyttä. Jokainen sai puhua tai olla puhumatta. Haluttiin saada ”henkilökohtainen on poliittista” -iskulause elävään elämään. Voidakseen vaikuttaa on tunnettava myös faktat ja määriteltävä, missä kohtaa kuljetaan, puhumattakaan, että on määriteltävä tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi.
Rankkojakin asioita tuli eteen. Meillä oli lääkäreiden vetämiä ryhmiä perheväkivallan ja raiskauksen kokeneille. Seuraava askel oli turvakotien perustaminen, joissa työskentelyyn monet vapaaehtoiset liittyivät.
Uusia aiheita pursui joka puolelta, sodan ja rauhan kysymykset, subjektiivinen päivähoito-oikeus, tasa-arvolaki, vaikuttamisen kenttä ei tuntunut koskaan loppuvan. Suuret ikäluokat olivat astumassa yhteiskuntaan, mutta miksi meille naisille oli määritelty omat, matalammat palkkataulukot ja alat, joihin meidän olisi soveliasta asettua?
Seuraava vaihe olikin Avoimen Naisten Korkeakoulun perustaminen. Järjestettiin kursseja kaiken maailman asioista, ei pelkästään kovaan faktaan nojaavia. Kursseilla voi oppia itsepuolustusta, akvarellimaalausta, äiti-tytär-kursseja. Suosittuja olivat tiedostamiskurssit. Kurssit olivat viisipäiväisiä ja pidettiin Lauttasaaressa Villa Salinissa. Luennoitsijoiksi saatiin eturivin tutkijoita ja muita naiskysymyksiin perehtyneitä. Tiedostamiskurssit osoittautuivat järisyttäväksi kokemukseksi. Opiskelimme jopa viimeisimpiä opetus- ja oppimismenetelmiä saadaksemme kursseista kiinnostavampia. Hollannista tuotiin feministinen radikaaliterapia, joka saavutti suuren suosion.
Äitini oli opettanut, että naiselle on tärkeintä taloudellinen riippumattomuus. Minusta oli selvää, ettei naisen elämää paranneta pelkästään tunteita tutkimalla, vaan patriarkaatin murtamiseen tarvitaan yhteiskunnan rakenteita ravistelevia muutoksia.
Naisten elämää määrittää myös luokka-asema, poliittiset päätökset ja vaikutusmahdollisuudet. Kaikki SKDL:n ohjelmapoliittiset asiakirjat päättyivät sanoihin ”tätä samaa sovelletaan myös naisille, lapsille ja vammaisille”. Silloin tajusin, että minua tarvitaan. Liityin HTY:n jäseneksi ja tulin mukaan SNDL:n toimintaan. Naistyötä tarvittiin myös vasemmiston piirissä. Tasa-arvo ja feminismi ovat niin tärkeitä asioita, ettei niitä voinut jättää vain miehille.
Vuonna 1980 perustettiin Naiset Rauhan puolesta -ryhmä. Ensimmäisiä tempauksia oli kymmenkunnan naisen marssiminen Kööpenhaminasta Pariisiin Ydinaseettoman maailman puolesta. Ryhmän ympärille oli järjestetty loppuosuudeksi marssi Pariisissa. Olin mukana ja muistelen sitä vieläkin. Ennen päätösjuhlapaikkaa jouduimme kulkemaan mellakkapoliisien ja panssaroitujen poliisiautojen suojelemina. Minkä hillittömän uhan muutaman naisen ryhmä aiheuttikaan! Seuraavana oli marssi Helsingistä Moskovan ja sitten marssi Yhdysvalloissa. NRP oli mukana myös Ydinaseettoman pohjolan puolesta liikkeessä sekä norjalaisten aloitteesta Traktat Nå -hankkeessa. Rauhanliike oli voimissaan.
Aktiivivuosien jälkeen olin töissä lehtitalossa ja ehdin olla toimihenkilöiden pääluottamusmiehenäkin monta vuotta.
Liityin uudestaan HTY:n jäseneksi parisenkymmentä vuotta sitten, jotta ”olisi jotain puuhaa eläkkeelläkin”. Sillä tiellä ollaan.
Helena Auvinen